Siirry sisältöön

Piru perii

lokakuu 13, 2012

Tämän kuvan otti Alma.

Mihin tarvitaan pahuutta? Totuus Jumalan ja markkinavoimien liitosta ja selitys sille, miksi Suomen jalkapallomaajoukkue ei pääse jalkapalloilun arvoturnauksiin.

 Äänestäjiä on huolestuttanut muun muassa kantani siihen, saavatko maattomat maata ja mikä on oikeastaan suhteeni paholaiseen. Nämä ovat kunnallispolitiikassa luonnollisesti tärkeitä asioita ja siksi haluan taustoittaa poliittisiin näkemyksiini vaikuttavia ajatuksiani. Tämä usean kouluesitelmän mittainen, aiemmin julkaisematon luento sisältää runsaasti epämääräisyyksiä, sisäisiä ristiriitoja, kirjoitusvirheitä sekä sumeita lause- ja ajatusrakennelmia. Kaikki viittaukset todellisiin ja fiktiivisiin henkilöihin ovat kokonaan oman mielikuvitukseni tulosta.

Raamattu on täynnä outoja kertomuksia ja kummallisia ajatuksia. Eräs suurimmista outouksista ja kummallisuuksista liittyy kysymykseen, miksi Jumala loi pahuuden? Tätä perustavaa laatua olevaa ongelmaa kutsutaan teodikeaksi. Jos siis Jumala loi maailman ja on kaikkivaltias, miksi hän ei luonut samantien maailmaa, jossa ei olisi pahuutta lainkaan? Miksi Jumala loi maailman, joka tuntuu monin tavoin epäonnistuneelta, pahalta ja puutteelliselta? Miksi Jumala loi maailman, jossa Suomen jalkapallomaajoukkue ei koskaan pääse arvoturnaukseen?

Näihin kysymyksiin vastaa tiede, jota kutsutaan germaaniseksi filologiaksi. Minä olen opiskellut sitä. No, ehkäpä edellä mainitut kysymykset olivat tärkeitä vain  minun germaanisessa filologiassani. Seuraavat  pohdinnat perustuvat saksalaisesta kirjallisuudesta laatimaani tutkielmaan vuodelta 1988.

Saksalaiselle kirjallisuudelle ja kulttuurille pahan ongelma on aina ollut suuri innoituksen lähde. Eikä ihme, sillä on vaikea kuvitella kiinnostava ja mukaansatempaava tarina, joka olisi alusta loppuun pelkkää auringonpaistetta ja lämpimän pullan tuoksua. Ainoa tutkielma, josta koskaan oikeasti innostuin opiskeluaikoinani käsitteli teodikeaa Klaus Mannin Mefistotele -romaanissa. Äkkiseltään ajateltuna hyödytön ja turha tutkielman aihe. En oikeasti edes muista siitä juuri mitään, mikä hyvin todistaa sen, että mikään innostus, mikään intohimo, mikään tunne, mikään oivallus, mikään tuomentuoksu ei ole unohtumaton. Silti: ei ole myöskään mitään, mitä ei voisi muistaa yhä uudestaan ja aina hieman eri tavalla, hieman paremmin, pikkuisen mieluisemmin.

Mefisto on vanha taruhahmo, joka on tuttu jo Goethen Faustista. Mefisto on vihtahousu, pukinsarvinen häntäveikko, itse perkele ihmisen hahmossa. Mefisto lyö tarinassa Jumalan kanssa vetoa siitä, että hän pystyisi saamaan vanhan kunnon tohtori Faustuksen myymään sielunsa Mefistolle – houkuteltua tohtorin niin sanotusti omaan talliinsa, helvettiin. Tässä Mefisto tietenkin onnistuu, sillä hän on Personnelin rekrytointipäällikkö ja ammatiltaan kokeellisen psykologi: hän lupaa elämässään ja tutkimuksissaan umpikujaan päätyneelle tohtorille saatanallisen apunsa. Apuun liittyy ehto, jonka mukaan Faust saattaa vastapalvelukseksi joutua tuonpuoleisessa Mefiston palvelijaksi, toistaiseksi voimassaolevaan työsuhteeseen. Näin lopulta käy, mutta sitä ennen Faust pääsee Mefiston kanssa näkemään maailman ja luonnon salat sekä rakastuu vanhoilla päivillään nuoreen Margaretaan. Tämän kaiken Faust siis lopulta menettää ja täyttymyksen hurmaa kesti vain hetken.

Tarina on tylsä ja opettavainen. Sen kirjoitti valistusajalla saksalainen seurapiirielostelija, aikansa Sarasvuo, Jari Tervo ja Pekka Himanen – Johann Wolfgang von Goethe. Silloin kolmesataa vuotta sitten Goethen sepitettä pidettiin rohkeana. Tarinoille on ominaista se, että niiden suhde totuuteen on hyvin joustava. Faustin taivasmatkat ovat silkkaa fantasiakirjallisuutta, josta en juuri piittaa. Mutta tarinoissa on sellainenkin piirre, että kun niitä on riittävän kauan toistettu, totuus alkaa muistuttaa kuviteltua. Eli on hyvä muistaa, että myös totuuden suhde fiktioihin on joustava. Viime vuosisadalla eräs nuori Klaus Mann kirjoitti uuden version aiheesta ja tällä kertaa tarina Faustista ja Mefistosta oli totta. Kun natsit, nuo maahanmuuttokriittiset kansanmurhaajat saivat Saksan haltuunsa noin kahdeksankymmentä vuotta sitten, huomattavan suuri osa silloista sivistyneistöä – kirjailijoita, filosofeja, tiedemiehiä ja taiteilijoita pakeni maasta. Heistä tuli pakolaisia.

Klaus Mann pakeni. Samoin teki hänen sisarensa, isänsä, äitinsä, setänsä ja koko suku. He olivat kaikki kirjailijoita ja he kaikki vastustivat natsien sotaisaa politiikkaa, jalkapallomaajoukkueen tylsää Tannenbaum-taktiikkaa ja raakaa kansanmurhaamista. Kaikki eivät kuitenkaan paenneet. Eräs heistä oli Klaus Mannin ystävä ja entinen lanko, näyttelijä Jurgen Rudgens. Hän ei halunnut luopua näyttelemisestä ja paeta johonkin maahan, jossa ei saksankielisellä näyttelijällä olisi mitään mahdollisuuksia saada töitä. Niinpä Rudgens jäi Natsi-Saksaan ja jatkoi näyttelemistä teattereissa, joissa kävi iltaisin natseja, jotka päivällä passittivat miljoonia ihmisiä turhaan kuolemaan. Rudgensistä tuli sodan aikana tähti. Klaus ei enää ollut Rudgensin ystävä.

Samaan aikaan Klaus Mann pakeni aina maasta toiseen sitä mukaan kun hän sai uuden turvapaikan jostakin. Pätkäduunista toiseen ja kortteerista kolmanteen.  Lopulta hän asettui Yhdysvaltoihin, jossa joutui opettelemaan uuden kielen. Hänen kirjailijanuransa eteni surkeasti, koska saksankielinen kirjallisuus myy huonosti muualla kuin Saksassa ja natsit eivät julkaisseet Klaus Mannin tai kenenkään sellaisen kirjoja, jotka olivat eri mieltä natsien kanssa. Klasu liittyi Yhdysvaltojen armeijaan ja osallistui fasistisen Italian valtaamiseen.

Sodan jälkeen hän huomasi, että Rudgens jatkoi edelleen menestyksekästä uraansa näyttelijänä. Klaus oli ymmällään. Miten on mahdollista, että mies, joka jäi viihdyttämään kuolemanpartioita ja keskitysleirien vartijoita saattoi jatkaa menestyksellistä uraa, vaikka sota oli päättynyt ja natsit hävinneet? Klaus oli tehnyt kaikkensa natsien nujertamiseksi, mutta hänet tiedettiin vain kuuluisan isänsä poikana, ei kirjailijana ja taiteilijana. Sen sijaan Rudgens, tuo hännystelijä, murhaajien siipiveikko ja Bayern Muenchenin fani sai illasta toiseen raikuvia aplodeja! Tästä aiheesta Klaus kirjoitti mainion romaaninsa Mefisto, Faustin innoittaman romaanin, joka käsittelee opportunismia ja pahuutta. Kirja on minusta erinomaisen vetävä. Paljon vetävämpi kuin Nobel-palkitun isänsä romaanit ja yhtä terävä yhteiskunta-analyysissään kuin setänsä Heinrichin parhaat romaanit. Mutta miten kävi Klausille ja Mefisto-romaanille? Rudgens närkästyi romaanista, josta saattoi tunnistaa hänen ja hänenkaltaistensa raukkamaisen perässähiihdon ja hän halusi estää kirjan julkaisemisen Saksassa. Vuosikausiin romaania ei voitu julkaista Saksassa, koska sen katsottiin loukkaavan Rudgensin kunniaa. Klausilla ei mennyt muutenkaan sodan jälkeen kovin hyvin, hän katkeroitui ja kuoli ennen vanhuutta vieraalla maalla.

Miten tämä liittyy teodikeaan ja pahan ongelmaan? Tarinan opetus on siinä, että Jumalan luomaan täydelliseen maailmaan kuuluu pahuus siksi, että ymmärtäisimme hyvyyden pitkäaikaisen, ihmisen iän ja ymmärryksen ylittävän kestävyyden ja ylivoimaisuuden. Maailma on täydellinen vasta erehdysten, epäonnistumisten, vääryyksien ja kohtuuttomuuksien kautta. Siksi Jumala ei salli Suomen jalkapallomaajoukkueen pääsevän koskaan jalkapallon arvoturnaukseen.

Me tiedämme, että Klaus teki oikein, vaikka ei siitä hyötynyt, sen sijaan Rudgens porskutti elämänsä loppuun menestyksekkäästi. Klaus elää hyvän esimerkkinä edelleen, vaikka hänelle kävi kehnosti. Samasta syystä EU, Suomen jalkapallomaajoukkue, suurkunnat ja suomalainen mies jatkavat olemassaoloaan ja pysyvät jotakuinkin koossa, kaikesta hankalasta huolimatta. Mikään ei ole arvokkaampaa kuin kokea elävänsä hyvyyden puolesta pahaa vastaan. Tosin palkkaa siitä ei makseta. Hyvyys on vapaaehtoistyötä. Sen sijaan paha saa palkkansa käteisenä tai ainakin optioina ja perinnötkin menevät pirulle. Varmin todiste Jumalasta on siis pahuus, jota voi mitata, Sen sijaan hyvyys on uskon asia. Kautta aikain fiksuimmat ovat osanneet vaihtaa tämän joko-tain sekä-etäksi ja muuttaa sen rahaksi: tee pahaa, kääri rahat ja opeta köyhät uskomaan hyvään. Vastaus alun kysymykseen kuuluu: Jumala loi pahuuden EK:n tilauksesta. Pahuus otettiin käyttöön pirun kanssa käytyjen TUPO-neuvottelujen jälkeen. Ilman pahuutta markkinavoimat eivät toimisi ja kasvu katkeaisi kättelyssä. Ilman pahuutta Suomen jalkapallomaajoukkue olisi aina jalkapallon arvoturnauksissa ja MP liigassa. Silloin ei olisi mitään, mitä toivoa. Se olisi toivotonta elämää.

Minä vihreänä poliitikkona kunnioitan tupon yleissitovuutta, mutta haluan korostaa paikallisen sopimisen erityisyyttä ja muistutan, että kaikki tärkeimmät päätökset ovat henkilökohtaisia.

Mainokset
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: