Skip to content

Sosiaalinen lasku

lokakuu 26, 2012

Kuvan otti tyttäreni Alma.

Moni kunnallisvaaliehdokkaista haluaa korostaa kyvykkyyttään ja perustelee sillä omaa valintaansa. Perusidea on se, että ehdokas on omilla kyvyillään, kurjista olosuhteista huolimatta, pystynyt saavuttamaan kunnianarvoisen aseman. Sellaisen aseman, joka oikeuttaa tekemään poliittisia valintoja. Sitä voisi sanoa sosiaaliseksi nousuksi. Politiikassa perusargumentti lienee tämä: jos voit osoittaa pärjänneesi elämässäsi, voit auttaa muitakin nousukiitoon.

Minä en ole sellainen. Minä edustan sosiaalista laskua. Se on tulevaisuuden suuri trendi. Siksi kannattaa harkita valintaani.

Sosiaalinen nousu oli suuri trendi niin kauan kun oli paljon jaettavaa ja lähtökohdat olivat heikot. Niinpä suurille ikäluokille sosiaalinen nousu on jotakuinkin synonyymi taloudelliselle kasvulle. Sodan jälkeen ajat olivat kurjia. Harppaus vesivessaan oli huima ja suvun ensimmäinen maisteri oli menestystarina, joka tuotti tulosta – taloudellisestikin.

Vanhempani ovat menestystarinoita. He ovat ahkeria, taitavia, älykkäitä, optimisteja, koulutettuja ja sankareita. He ovat kokeneet sodan, isäni on veteraani ja äitini suurperheen kasvattaja ja opettaja. He ovat rakentaneet tätä maata ja he ovat tehneet sen tavalla, johon ei ole kuulunut minkäänlaista melskaamista tai röyhkeyttä. He ovat panostaneet lastensa koulutukseen, he osallistuvat yhteiskunnalliseen toimintaan, he tuottavat ja kuluttavat kulttuuria, he huolehtivat itsestään ja läheisistään. He ovat upeita melkein ysikymppisiä, joista olen pohjattoman ylpeä.

Parempaa ei voi enää tulla.

Vanhempani eivät puhu vieraita kieliä. Siinä iässä, kun minä tein ensimmäisen Interrailini ja opettelin vaihtamaan markkoja liiroiksi, isäni latasi Bofors-tykkejä saksalaisilla ammuksilla ja ampui sulkutulta Helsingin taivaalle estääkseen venäläisten, samanlaisten keskenkasvuisten ikätovereittensa pommituslennot.

Vanhempieni päättäväisyyden ja vilpittömän sivistysuskon vuoksi pystyn aika hyvin tulemaan toimeen suomen lisäksi saksaksi ja englanniksi. Tyttäreni pärjäävät ranskalla ja venäjällä.  Ylioppilastutkintoni on platinaa verrattuna isäni vastaavaan.

Miksi tämä ei enää tunnu miltään? Siksi, että samanlaisia harppauksia ei enää voi ottaa. Koulutus ei enää johda taloudelliseen tai sosiaaliseen nousuun. Kielitaito ei liity hyvään elämään. Ulkomailla käyminen ei ole sivistymisen mahdollisuus vaan hyvä kauppa ja edullinen tarjous. Sivistys, saati tutkinto eivät takaa mitään.

Minä en pysty tarjoamaan lapsilleni mitään sellaista positiivista, mitä vanhempani pystyivät tarjoamaan minulle. Lähtökohta on liian hyvä ja askeleet ovat kovin pieniä. Perinnöksi jätän velkaa ja epävarmuutta. Olisin pähkähullu, jos väittäisin, että kielitaito, kyky keskustella Dostojevskin tuotannosta ja hyvä koulutus takaisivat pitkän uran ja onnellisen elämän.

Viisikymppisenä minulla ei ole harmainta aavistusta siitä, olenko töissä kolmen vuoden kuluttua, milloin pääsen eläkkeelle ja saanko koskaan asunnostani sellaista hintaa, minkä siihen sijoitin. Olen pudonnut sosiaalisesti. Ikävä kyllä, en usko, että olen poikkeus.  Moni muukin – ja erityisesti lapsemme – joutuvat miettimään, miten elämästä voi tehdä mielekkään, kun jaettavaa ei enää ole, eikä mikään oikein riitä.

Siksi sosiaalinen lasku on otettava vakavasti. Siitä ei selvitä rahalla. Vaihda siis polkupyörään!

Mainokset

From → Vaalijutut

Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: