Siirry sisältöön

Suorituskoulu

tammikuu 24, 2013

Lyhyeksi jäävällä työurallani olen eniten nauttinut opettajan työstä.  Mikään muu homma ei ole ollut yhtä innostavaa ja kiinnostavaa. Opettaminen on kyllä myös raivostuttavaa ja repivää

Ehkä eniten koulussa on minua pänninyt arviointi. En edelleenkään ymmärrä, miten laatujärjestelmien mukainen yletön mittaaminen edistää ihmisten kiinnostumista ja syventymistä johonkin uuteen asiaan. Nyt en tarkoita vain arvosanojen antamista, vaan kaiken arviointia, käytetyn työajan arviointia, opetuksen väli- ja loppuarviointia, laadun arviointia, opiskelijan tulo- ja lähtöarviointia, ilmapiirin arviointia, palautefoorumeja ja kaikkea sitä muuta.

Uskon opettamisen mahdollisuuksiin hyvin vähän. Minusta ihminen ei opi opettamalla vaan innostumalla, ärsyyntymällä ja uppoutumalla. Tuossa tai jossakin muussa järjestyksessä. Arviointilomakkeisiin numeroita laittamalla tai powerpointtiin animaatioita väsäämällä nuo asiat eivät juuri etene.

Koulussa ärsyttää suoritekeskeisyys. Yhteiskunta odottaa (ammattikorkea)koululta mitattavia tuloksia kaikilla kouluun ”tuotantoon” liitetyissä suoritteissa: tiedon määrässä, osaamisen määrässä, tutkintojen määrässä, osaamisen laadun määrässä, tietämisen laadun määrässä, motivaation määrässä, ajatusten määrässä, opintopisteiden määrässä, arviointitulosten pisteiden määrässä ja sairauspoissaolojen määrässä. Minustakin mittaaminen on mukavaa, rakastan excell-taulukoita, mutta mittaaminen ei vastaa käsitystäni siitä, miten oppimista alkaa tapahtua.

Kun kaikki on mitattavaa ja arvioitavaa, koulusta tulee suorituspaikka, jolla on vain välineellinen arvo. Oppiminen on toissijaista ja mittaaminen ensisijaista. Arvioinnissa on tärkeintä saada aikaan järjestys ja opintorekisterimerkintä ja kaikin puolin luotettava, objektiivinen totuus opiskelijan suorituksesta suhteessa opetussuunnitelman kriteereihin.  Ihan kiva ja varmasti ainoa mahdollinen tapa toteuttaa eurooppalaisen korkeakoulustandardin mukaista arviointia, joka mahdollistaa työvoiman ja opiskelijoiden vapaan ja tasa-arvoisen liikkuvuuden, mutta samalla siinä on jotakin tahmeaa.

Kaikki oppivat tämän määrälliseen mittaamiseen perustuvan laatustandardin mukaisen koneiston toiminnan varsinaisen ytimen: kaupankäynnin. Koska kaikkea mitataan ja opettaja on riippuvainen opiskelijan arviosta, opiskelija opettajan arviosta, koulu ministeriön arvioinnista ja ministeriö EK:n ja OECD:n arvioinnista, syntyy suoritteiden vaihtomarkkinat, jossa kaikki on kaupan.  Asioita tehdään arvioinnista saatavan arvon vuoksi; opintopisteen, arvosanan tai luokituksen vuoksi. (Virallinen totuus tietenkin on, että mittaaminen palvelee laatua, mutta satun vain olemaan päinvastaista mieltä.) Mikäpäs siinä, tällainen koneisto toimii varmasti ja mittaamista voidaan kehittää loputtomasti, mutta tuottaako se oppimista, innostusta ja uusia ideoita parhaalla mahdollisella tavalla?

Tuskin, mutta mikä olisi vaihtoehto? Jospa arviointi olisikin subjektiivista, opiskelijan oman etenemisen arviointia ilman numeroita tai asteikkoja? Entä jos koulu olisi ensisijaisesti hyvä paikka ja vasta sitten suorituspaikka? Entä jos koulun lähtökohta olisikin opiskelija?  Entä jos koulussa olisi kivaa? Mitähän siitäkin tulisi?

Mainokset

From → Sekalaista

2 kommenttia
  1. Janne Viitamies permalink

    Jos ei ihan perustaidoista ja -tiedoista puhuta, niin ainakin minä aloin oppia vasta koulusta päästyäni. Tuskin olen ainoa.

  2. emmi permalink

    pääasiassa ihmiset menevät kouluun että he oppivat jotakin ja ammattikorkeakoulun vahvuus on mielestäni nimenomaan se, että tiedät jo opiskelut aloittaessasi mitä tulet opiskelemaan tulevien vuosien aikana. teoriassa tämä takaa sen että jokainen saa vastaavanlaiset pätevyydet ja kaikki valmistuvat ovat kaikissa opetetuissa asioissa samalla viivalla. Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Jokaisen pohjana toimii oma motivaatio, kiinnostuksen kohteet jne. Toiset onnistuvat sluibailemaan asioita pois jotka eivät heitä kiinnosta ja nykyinen järjestelmä mahdollistaa sen todella hyvin.

    Opiskelijat saavat hyväksi luetutettua todella eri tasoisia tehtäviä ja kun pohjana toimii opintopisteisiin käyettävä tuntiaika, ei tehtäviä oikeastaan tarvitse verrata keskenään, pääasia että niihin on edes teoriassa käyetty sama työaika. arviointiasteikko 1-5 on liian kapea.

    ehkä tämä nykyinen systeemi tosiaan takaa sen, että ihmiset valmistuvat ja pääsevät ulos koulusta, jotta he voivat mennä sitten oikeasti opiskelemaan sitä työntekoa työpaikoille. onneksi suurin osa työnantajista ei kysele arvosanojen perään, koska ne eivät kerro työntekijästä välttämättä yhtään mitään.

    uskon, että jos opettajat voisivat käyttää työaikansa opetukseen ja sen suunnitteluun eivätkä jatkuvan menneen ja tulevan arviointiin, se olisi kaikkien, erityisesti opiskelijoiden, edun mukaista. Onko arviointi myöskään täysin puolueetonta kun kohtalaisen pienessä työyhteisössä opettajat arvioivat omaa, työkavereiden ja melko tuttujen opiskelijoiden työntekoa? vai onko se nimenomaan vahvuus? Kannattaako tänne kirjoittaa hataria mielipiteitä tähän aikaan aamusta, eikö pitäisi vielä palata sänkyyn?

    Terkuin Emmi, jouluna valmistunut ja nyt työssä oppimassa ja jatkuvasti itseään arvioimassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: