Siirry sisältöön

Koulukuva

helmikuu 7, 2013

Olen hukannut lapsuuskuvani, mutta käsitän, että juuri nyt on ajankohtaista muistella nuoruutta sosiaalisessa mediassa.  Ehkä alan olla muistelmaiässä. Muistelen koulua.

Ennen ensimmäistä koulupäivää itkin. Pelkäsin koulua. Piti päästä parinsadan metrin päässä olevaan alakouluun, mutta koulupiiriraja päätti toisin. Uskoin onnekkaaseen poikkeukseen, mutta koulu ei sellaisia tunne. Jouduin kauppalan ja sitä halkovan joen toiselle puolelle. Muistan joen mustan veden, muistan peltiset maitomukit, luokassa suhahtavan veitsen, hammasharjan hajun ja vihaisen rehtorin.

Kun muutimme toiselle paikkakunnalle, oli lähiökoulun luokissa aika ahdasta. Joku fiksu opettaja antoi meidän näytellä – eli saimme riehua luokassa. Toimitimme sanomalehteä, jonka nimi oli JymyJuttu. Siinä oli uutinen kuolleesta linnusta.  Koulumatkalla nahisteltiin. Välitunnilla pelattiin aina potkupalloa.

Yläasteella oli välitunneilla tappeluja. Oppilaat kiusasivat opettajia ja toisiaan. Väkivalta oli avointa, kaikkialle ulottuvaa ja sallittua. En käynyt kertaakaan koulun vessassa – eli lämmitetyssä tupakkasalongissa – kolmen vuoden aikana. Muistan, kun joku nosti opettajaa rinnuksista taululle. Muistan verisen mätkäyksen, kun isommat tappelivat pukuhuoneessa. Pelkäsin, mutta keksin lukuisia selviytymiskeinoja, joiden avuilla välttyi saamasta selkäänsä.

Vasta lukiossa koulun sosiaalinen erottelufunktio alkoi kirkastua minulle. Olisi saatava tuloksia kokeissa. Onneksi vanhempani olivat niin fiksuja ja varakkaita, että he lähettivät minut vuodeksi Saksaan vaihto-oppilaaksi. Saksassakin koulu oli ikävää. Siellä opettajat ja oppilaat polttivat sentään luokissa, eikä missään kusiputkassa. En suorittanut yhtään kurssia. Pääasiassa hankkiuduin tien päälle liftaamaan ja osallistuin mielenosoituksiin.

Opin ajattelemaan saksaksi, kirjoittamaan kirjeitä suomeksi, polttamaan tupakkaa ja olemaan mistä tahansa eri mieltä. Se olikin kaikki, mitä tarvittiin Suomen lukion selvittämiseksi. Kun palasin Suomeen pitkätukkaisena, keskityin vain yhteen aineeseen: esseen kirjoittamiseen.  Kirjoitin siitä neljä laudaturia ja yhden magnan.

Siinä koulu-urani. Peruskoulusta en muista mitään käytetyistä menetelmistä, opetussuunnitelman sisällöistä tai arvosanoista. Muistan kaikkea muuta.

Lukiosta sentään muistan pedagogiikkaa. Muistan kaksi vastakkaista opettamisen filosofiaa. Toisessa opetettiin ainetta tehokkaasti, kunnianhimoisesti, aiheessa tiukasti pysyen ja kurinalaisesti. Vihasin moista militaristista ilmapiiriä. Sain onneksi sisareltani lainaksi englannin kieliopin harjoitusten opettajan mallivastauskirjan. Englanninopetus jätti minuun pysyvän epäluulon kaikkea englantilaista kohtaan.

Toisessa pedagogiikassa ruotsin kielen opetus perustui opettajan nuoruusajan muistelmiin, ajankohtaisia asioita pohtiviin pitkiin monologeihin, vanhojen sanomalehtien selailuun ja tekstien kääntämiseen. Kyse ei varsinaisesti ollut opettamisesta vaan viikoittaisesta rutiinista tai rituaalista, joka liittyi oppimateriaalin ja lukujärjestyksen ilmoituksen mukaan ruotsinkieleen. Fantastista pedagogiikkaa, joka motivoi ja innosti minua kovin, koska se jätti minulle tilaa. Olen sen jälkeen aina suhtautunut ruotsiin myötämielisesti.

Minulle parasta koulua oli selviytyminen koulusta.

Mainokset

From → Sekalaista

One Comment
  1. El Multiano permalink

    Yllytit muistelemaan. Yläasteen 8. luokan luokkakuvassa minulla on silmäkulma ruvella, koska olin luullut olevani kyllin vahva mennäkseni välitunnilla vessaan. Niillä piti olla jo kylliksi seiskoja. Ei ollut. En ollut. Törmäsin tiiliseinään avustetusti. Kun yritin kääntää ohimoa piiloon luokkakuvassa, opettaja kysyi minulta, onko isä suuttunut, kun naama noin ruma on. Alhaista myöntää, mutta odotan yhä tuon opettajan nekrologia. Välitunnit olivat pahimmillaan pelottavia ja täynnä väkivallan uhkaa. Mitään turvaa ei ollut, ellei piileskelyä, hiippailua, juoksemista ja pakoilua lasketa. Oppitunneilla oli turvassa ja siksi niille oli kiire. Oliko se pedagogiikkaa?
    Ala-asteesta en muista kuin happamalta maidolta haisevat vohvelikankaiset ruokaliinat – söimme luokassa pulpetti ruokapöytänä – ja liikunnanopettajan, joka karjui ja juoksutti meitä kalsareissa kylmiä käytäviä edestakaisin ja rappuja ylös-alas. Armeija oli vapauttava kokemus siihen verrattuna. Väkivaltaa oli vähemmän, vaikka aseita oli paljon. Pedagogiikkaa?
    Minullakin oli onni viettää vuosi vaihto-oppilaana. Sen jälkeen koulu oli helpompaa. Pakon ja tarjolla olevan hyödyn suhde muuttui ratkaisevasti. Nenäkkyys tuli luvalliseksi. Siitä ei saanut lukiossa mielivaltaisesti rangaista. Osa ”pedagogeista” näki sen jopa myönteisenä piirteenä, jonka harjoittaminen valmistaa ihmistä kohtaamaan hymysuin tulevien pakkojen ikeen. Opin noina aikoina myös vähän saksaa, koska opettajamme Leila Paavola oli hieno ja lämmin ihminen ja ilmeisesti sen toisen sortin pedagogi. Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: