Skip to content

Raittiusasiaa

huhtikuu 7, 2013

Mummoni oli ankara raittiusihminen. Olen hänen ehdottomuudestaan ylpeä. Kolmekymppinen kansakoulunopettaja kolusi kieltolain aikaan synkkiä Keski-Suomen korpia hävittääkseen raavaiden äijien pontikkatehtaita. Näen hänessä aikansa edistyshenkeä. Lujaa uskoa siihen, että omilla teoillaan voi olla osa jotakin suurta muutosta, jossa on lopulta vain voittajia uudessa, paremmassa maailmassa.

Mummoni oli epäilemättä tosissaan viinan kirojen suhteen alusta loppuun. Viime vuosisadan alkupuolella raittius oli edistyksellistä aatteellisuutta, joka oli varmasti mummoani ja hänen ikä- ja työtovereitaan yhdistävä myönteinen vaikutin. Viina oli, ja on edelleen, yhteiskunnallinen ja poliittinen asia – niin ja tietenkin myös henkilökohtainen ongelma meille monille.

Minun nuoruudessani alkoholi oli mummoni vaikutuksesta suomalaisissa pikkukaupungeissa ja kauppaloissa pelottava ja kiehtova salaisuus. Siltojen alla eli 1970-luvun alussa sellaisia puliukkoja, joita enää ei kovin usein näe. Rappio liitettiin viinaan, ei sosiaalisiin ongelmiin tai sotatraumoihin. Porvarillisessa kodissani alkoholia näkyi aikuisten hienoissa juhlissa, hienosti pukeutuneiden ihmisten hienoissa laseissa. En koskaan mieltänyt kodin alkoholinkäyttöä pahaan maailmaan. Paha maailma oli siltojen alla.

Peruskoulun yläluokilla oli kaksi tekoa, jotka olivat tärkeitä sosiaalisen uskottavuuden takaamiseksi: neitsyydestä pääseminen ja ensikänni. Koska neitsyydestä pääseminen oli rajoitetun kokemukseni mukaan niin monimutkainen ja hankalasti hankittava elämys, ponnisteluni kohdistuivat jälkimmäisen meriitin saavuttamiseen. Korostan, että kyse oli välttämättömyydestä, joka oli osa yhteisön initiaatioriittiä.

Noin 15-vuotiaana oli osoitettava, että jompikumpi asia on koettu. Muuten jäsenyys aggressiivisten, ahtaasti ajattelevien ja näppylänaamaisten testosteroniin tottumattomien hirviöiden yhteisössä olisi lievästi sanottuna uhattuna. Ulkopuolelle jäämistä en opportunistina, pelkurina ja surkeana nyrkkeilijänä viitsinyt edes pitää vaihtoehtona. Pienillä kylillä ei vaihtoehtoista seuraa ole.

Ensikännit vedettiin lähiön metsiköissä, kanervikkoon torkahtaen ja horsmaisiin ojiin kaatuen. Upeaa. Juomana oli, mitä sattui saamaan. Ainakin herukkaviini on jäänyt mieleen.  Alkoholi oli sivuseikka – känni ja osallisuus olivat pääasioita. Asema yhteisössä haettiin pusikoiden juopporingistä. Viinat olivat surkeita, viinan hankkiminen opetti rikollisen toiminnan alkeita ja puistikkodokaamiseen tarvittavan rahan pummaaminen ja rypemisestä syntyneet aineelliset vahingot, kuten rikkoontuneet vaatteet, opettivat sujuvaksi valehtelijaksi.

Seitsemäntoistavuotiaana jouduin Saksaan – olin siis edelleen alaikäinen. Kulttuurishokki oli melkoinen. Holsteinilaisella pikkukylällä oli tuona syksynä 16-vuotissyntymäpäivien aalto. Kävin juhlissa vuotta nuoremman vaihtoperheeni veljen kanssa. Malli oli aina sama. Menimme joskus alkuillasta naapurin pojan huoneeseen, jossa oli vastaanottamassa poika ja pojan äiti. Tarjoiluista vastasi äiti. Juomana oli paikallisia lageroluita ja viiniä. Tupakoitsijoita varten oli tuhkakupit. Äiti poistui alakertaan lukemaan Buntea ja kävi välillä täydentämässä tarjoilupöydän antimia ja kysymässä, onko kaikki hyvin. Kymmeneltä pojat lähetettiin kotiin. Kukaan ei ollut kännissä.

Teimme samaisena syksynä myös baarireissuja läheisen kaupungin kapakoihin. Mama vei autolla baarin eteen kello seitsemäksi. Antoi kaljarahat. Tilattiin oluet ja minä kuuntelin, kun lukiopojat ja -tytöt keskustelivat ydinvoimasta. Kymmeneltä mama kaarsi Kneipen eteen ja mentiin kotiin. Baarissa ei kymmenen jälkeen enää pidetty harjoittelijoita – siis meitä alle kahdeksantoista-, mutta yli kuusitoistavuotiaita. Maman kuulustelu oli kotimatkalla tarkka, mutta ymmärtäväinen. Käytiin läpi alkoholiannokset, paikalla olleet henkilöt, puheenaiheet ja muut.

Keski-Euroopasta ei tietenkään voi tulla meille Suomeen mitään hyvää, eivätkä menneisyyden henkilökohtaiset kokemukset ole järkeviä ohjenuoria tulevaisuutta varten. Olen hyvin tietoinen siitä, että mummoni on oikeassa alkoholin turmiollisuudesta. Känni on yksiselitteisesti paha asia, josta meidän on kansakuntana päästävä eroon. Toisaalta kännin aiheuttaja, tuo laillistettu huume, alkoholi, on niin syvällä kulttuurissamme ja vähittäiskaupan rakenteissa, että sen kieltäminen lyhyellä aikavälillä ei liene realistista. Alkoholin kieltäminen saattaisi nyt olla vielä vaikeampaa kuin 80 vuotta sitten, jolloin Suomi oli nykykulutukseen verrattuna raivoraitis maa.

Siksi voitaisiin – minusta – harkita sitä, että tämän liian laajalle levinneen turmiollisen kulttuuriperinnön kohtaaminen tehtäisiin maassamme hieman harkitummin. Ehkä alkoholin käyttöön pitäisi valmentaa?  Vai onko alkoholi jotenkin vähemmän vaarallista kuin autoilu? Onko alkoholin käyttäminen niin yksinkertaista, että sitä ei tarvitsisi harjoitella turvallisessa ohjauksessa?

Mainokset

From → Sekalaista

Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: