Skip to content

Miksi vaari eksyi sairaalassa?

Viime viikonloppu oli sairaalaviikonloppu. Viime vuonna 90-vuotta täyttäneille vanhemmilleni, Raijalle ja Erkille,  tuodaan kaupungilta ruokaa säännöllisesti. Uudenvuodenaattona minulle soitti  ruokaa toimittava henkilö ja kertoi, että nyt ovat vanhukset huonossa jamassa. Hän oli jo soittanut yksityiseen kotihoitopalveluunkin. Sieltä olisi joku tulossa iltapäivällä. Kerrassan hienoa toimintaa Mikkelin kaupungin ruokapalveluilta! Minä olin koko aamupäivän nukkunut.

Menin päivällä Vajatielle vanhuksia katsomaan. Juu, olivat aika heikossa hapessa. Niinkuin monesti ennenkin viime aikoina. Juteltiin ja juotiin kahvia. Lupasin hommata vaarille lääkärinajan, kunhan tässä arki koittaa. Lähdin käymään töissä. Pian soittivat kotipalvelusta. Olivat vaaria haastatelleet ja olivat sitä mieltä, että nyt ei Erkin asiat ole ihan kohdallaan. Oli  ambulansssi tilattu ja siellä tehtyjen kokeiden perusteella mies passitettiin päivystykseen. Minun tiedoillani ja kokemuksellani olisi jäänyt sairaalareissu tekemättä. Ilman ruoka- ja kotipalvelua olisi tilanne voinut koitua pahaksi.

Sairaalassa selvisi, että Erkillä oli ollut infarkti ja keuhkoissa oli muutama litra nestettä. Ei ihme, että henki kulki heikosti ja askel painoi entistä enemmän. Vaari esitteli minut kaikille lääkäreille, hoitajille ja muille potilaille kovaääniseen tapaansa ”tohtorina”. No, ei siinä mitään, mutta tarinan alkuosan perusteella ei liene epäselvää siitä, missä määrin sivistykseni riittää arvioimaan 90-vuotiaan – no kenenkään – hoidontarvetta.

Sairaalassa ehdin käymään äidin kanssa muutaman kerran. Vaari virkistyi nesteen poiston, tervehtymisen, huomion ja vaihtelun ansiosta selvästi. Paitsi että hän esitteli minut tohtoriksi, hän myös kehui – taas – että parikymmentä vuotta sitten asennetulla sydänläpällä on 100 vuoden takuu. Takuuajasta on vielä 80 vuotta jäljellä. Lisäksi hän muisteli, että sairaalan uuden osan oli suunnitellut hänen armeijakaverinsa, jolla ei kuulemma ollut rytmitajua. Ei osannut marssia, mutta taloja rakensi.

Pian Erkki siirrettiin osastolle. Täälläkin Erkki esitteli minua ”tohtorina” ja mietin hieman nolona ja väsyneesti, että mitähän annettavaa organisaatiotutkimuksellisella diskurssianalyysillä tässäkään tilanteessa on? Huoneen ikkunasta aukeni näkymä Mikkeliin. Kehuin maisemaa ja siinä aloimme Erkin kanssa asemoimaan huonetta maisemaan. Erkkihän on maanmittari. Mukana oli myös väsynyt ja viime aikoina melko muistamattomaksi tullut äitini. Erkki sanoi, että edessä on Maaherrankatu (tarkoitti kyllä Mannerheiminkatua). Minä sanoin, että siinä on Porrassalmenkatu. Raija sanoi, että edessä on Porrassalmenkatu ja sen varrella Lyseo ja sitä vastapäätä ompelijan talo. Raija todisti argumenttinsa sillä, että Rantakylässäkin oli ompelija, mutta hän ei ottanut uusia asiakkaita. Nyt oltiin siis 1970-luvulla. Dementoituneen äitini havainto oli yhtenevä minun ja kovaäänisen toisen potilaan mielestä.

Erkki ei selvästikään ollut tyytyväinen tähän tulokseen. Lähdettiin kahville kanttiiniin. Jokaisessa käytävän risteyksessä Erkki, maanmittausneuvos, yritti kääntyä eri suuntaan kuin piti. Äiti, muistipotilas, sen sijaan meni ihan oikein mutkista suoraan kahvileipävitriinille. Miksi?

En tosiaan tiedä. Mutta tässä yhteydessä muistin puheaktiteoriasta yhden asian, jolla saattaisin edes jotenkin osoittaa, miten organisaatiotutkimuksellisella diskurssianalyysillä voidaan  yrittää ymmärtää sairaalaolosuhteissa jotakin.  Kas, tässä diagnoosini, miksi vaari eksyi sairaalassa.

Puheaktiteorissa, jota sovelletaan muun muassa organisaatiotutkimuksellisessa diskurssianalyysissä, korostetaan, että puheessa ja teoissa ei ole vain tosia tai epätosiä väittämiä suhteessa reaalimaailmaan. Puhuessaan ihmiset pikemminkin pyrkivät kokonaisuudessa tilanteeseen ja aikaisempiin käsityksiinsä sopiviin, johdonmukaisiin puheisiin ja tulkintoihin.

Kun arviomme sanomisen ja tekemisen suhdetta totuuteen, voivat lopputulokset olla kovin vaihtelevia. Se, mitä näemme perustuu suurelta osin siihen, mitä uskomme parhaan kokemuksemme perusteella näkevämme. Sen perusteella sitten teemme valintoja. Vaari oli omasta mielestään sijoitettuna sairaalan vanhaan osaan. Siitä todisti muun muassa se, että neljän hengen huoneessa, jossa hän oli, ei ollut vessaa. Vessa oli käytävällä. Erkki itse totesi, että näin asia on näissä vanhoissa rakennuksissa (oikeasti olimme suhteellisen uudessa rakennuksessa). Lisäksi Erkki tunsi rakennuksen suunnittelijan, mikä lisäsi ilmiselvästi Erkin henkilökohtaista suhdetta monimutkaisen ja monesti laajennetun sairaalan arkkitehtuuriin.

Erkki oli vielä senkin jälkeen, kun hän oli hävinnyt maisema-asemointiäänestyksen 1-3, sitoutunut käsitykseen, että katsomme kohti etelää ja länttä. Maisema oli väärä, tarina totta. Minusta tuntuu, että maanmittari-isälleni maailma onkin ehkä enemmänkin sitä, mitä hän sanoo ja toivoo sen olevan. Se on optimismia ja maailman muuttamista. Siksi hän kääntyi sairaalassa vasemmalle, kun piti kääntyä oikealle.

Tässäkin suhteessa olemme samanlaisia. Minä tulkitsin vaarin olevan väsynyt ja univelassa. Toivoin, että kyllä se siitä. Perusteetonta optimismia.

Ilahduttavaa tässä on se, että voimme vapaasti rakentaa itsellemme loputtomasti huikeita tarinoita, muuttaa maailmaa ja uskoa sitä, mikä milloinkin tuntuu olevan hyväksi – ja silti asiat saattavat oikeasti järjestyä. Harmillista tässä on se, että vesi keuhkoista ei katoa uskottavilla ja tilanteeseen sopivilla tarinoilla, eikä kahvilaa löydy, vaikka kuinka lujasti uskoisi länttä idäksi ja itää länneksi.
Mainokset

Toimintamallin kehittäminen

Olin palaverissa jossa keskusteltiin muun muassa toimintamallien kehittämisestä. Havahduin kesken palaverin ja kysyin, mitä sillä tarkoitetaan. Kollegat hieman närkästyivät. Koin lievää ahdistusta, koska kysymys tuntui jotenkin väärältä. Oikeastaan tiedän, mitä toimintamllin kehittämisellä yleisesti ottaen tarkoitetaan ja siksi kysymys oli epäreilu. Toisaalta minulla ei ole harmainta aavistusta, mitä toimintamallin kehittämisellä erityisesti tarkoitetaan ja siksi kysymys oli vilpitön.
 
Olen työskennellyt parikymmentä vuotta laitoksissa: oppilaitoksissa ja terveyslaitoksessa. Niissä pääasialliset tehtäväni ovat olleet lukemista, kirjoittamista ja puhumista. Olen työskennellyt laitosten projektien ja koulutusohjelmien  suunnittelijana, päällikkönä, opettajana ja johtajana. Vähitellen alan oppia laitosten kieltä.
 
En ole puhumastani laitoskielestä erityisen ylpeä, mutta toisaalta se on sitä, mitä teen. Käytän suurimman osan työajastani siihen, että ymmärtäisin, mitä erillishaku tarkoittaa tai kuinka oikaisupyyntöön pitää kirjoittaa vastine. Olen myös oppinut, että TAS on työaikasuunnitelma, LTO on lastentarhanopettaja ja AMS arkistonmuodostussuunnitelma.  
 
Miksi tällä kertaa juuri toimintamallin kehittäminen sai minut valpastumaan? Teenhän päivästä toiseen työtä, jonka tarkoituksena on kuvata numeroilla sitä, mitä työpaikkani käytävillä, työhuoneissa ja luokkahuoneissa tehdään. Se on vieläkin kummallisempaa.
 
Syynä oli varmaankin liian pitkä loma. Loman jälkeen laitosten kieli tuntuu tutulta kuin virolaisten puhe kadulla; kaunista, mutta käsittämätöntä. Kun eteeni tulee työajan suunnittelun vuosikellossa kohta työaikasuunnitelmien hyväksyminen, en tiedä mitä nappia pitää painaa. Onneksi laitoksissa on hyvät tulkkipalvelut.
 
Jotkut kielitieteilijät puhuvat kieliopillisista metaforista. Muistaakseni sillä viitataan sellaiseen puheeseen, jossa tekeminen muutetaan asioiksi. Kun lomalla huikkaan ovelta: ”menen kauppaan”, työpaikalla pitää sanoa: ”aloitetaan hankintaprosessi”. Tämä on asiallista ja järkevää, koska laitoksen tehtävä on olla asiallinen ja järkevä, eli suunnitelmallinen, tasapuolinen, tehokas ja kontrolloitu. Aivan erityisen asiallinen ja järkevä on asiantuntijaorganisaatio.
 
Laitosten ja asiantuntijaorganisaatioiden on luotava kieli, jossa tekeminen voidaan muuttaa numeroiksi. Muuten mikään ei toimi. Siksi jutteleminen toisten ihmisten kanssa, kinastelut, ihastelut, unelmat, suostuttelut ja juorut on muutettava suunnitteluksi, kehittämiseksi tai lähiopetuskerroiksi. Suunnittelu voidaan muuttaa suunnitelmaksi, jolla on määrä ja laidat. Siitä tulee asia, jolle voidaan antaa esineellinen arvo.
 
Siksipä minä en voi moittia toimintamallin kehittämistä. Teenhän sitä lomallakin. Kun aika liian pitkän loman aikana kävi pitkäksi ja pelkäsin joutuvani lukemaan tylsiä kirjoja terassilla, halusin vaihtelua. Haaveilin mökkitontin harventamisesta raivaussahalla. Olin nähnyt raivaussahamainoksen ja talvella olin sellaista pitänyt rautakaupassa kädessäni. Siitä lähtee mukava polttomoottorin ääni ja rakastan bensiinin tuoksua. Tulee hurjan nuoruuden vapaudentunne kurkkuun. Sillä ja raivaussahalla saisi luultavasti aika paljon pikkupuustoa nurin. Pidän harvasta metsästä. En pidä pusikoista.
 
Ostin raivaussahan. Kokosin sen ja huomasin, että vehkeen sijoittelu vaatii jonkin erityisen ratkaisun. Kehittelin sille puuvajaa n telineen. Sitten raivasin ja nautin pusikon nujertamisesta. Tuli paljon risua. Mitä niille tehdään? Tein ensi alkuun keskelle tonttia ison kasan. Nyt se on miehen mittainen. Seuraavaksi pitää keksiä, mitä teen mokomalle kasalle.
 
Mökkimetsän raivaaminen on toimintamallin kehittämistä. Halusin tehdä jotain, ryhdyin tuumasta toimeen ja tehdessäni eteeni tuli ennakoimattomia ongelmia, jotka sitten ratkaisin. Kun pulma oli ratkaistu, saatoin seuraavalla kerralla hyödyntää ratkaisuani ja kolmannella kerralla tiesin jo melko tarkkaan, miten yksi tontinraivausrupeama etenee. Se on toimintamalli. Vakiintunut ja hyväksi kokemani järjestys tekemiselle, jonka sovin itseni kanssa mökkimetsässä koettujen kokeilujen aikana. Aluksi en tiennyt kovin tarkasti, mitä pitää tehdä, nyt tiedän paremmin. Se on kehittämistä.
 
Tämmöistä tekemistä varmaan se kollegakin tarkoitti. Eihän kukaan voi tietää, mitä toinen tarkoittaa, ennen kuin itse kokeilee sitä, mitä toinen sanoo. Asiantuntijaorganisaatiossa on vain niin, että on niin kiire, että kokeilemaan ei aina ehdi. Jää aikaa vain sanomiselle. Sanotaan, mitä tehdään, tehtiin tai tehtäisiin. Sitä paitsi meitä asiantuntijatyöntekijöitä ei olisi helppoa erottaa työntekijöistä, jos meillä ei olisi sellaista kieltä, mikä tekee meistä asiantuntijoita. Asiantuntija on sanomisen mestari.
 
Eipä silti, voisihan sitä joskus kokeilla, voisiko toimintamallin tai kehittämisen korvata jollakin muulla sanomisella. Vaikka vain huvikseen. Enkä suosittelekaan muuta kuin yksityisajattelua tässä tapauksessa. Kalliiksi nimittäin kävisi, jos projektihakemuksessa alettaisiin puhua siitä, miten mukavaa on haistella bensan tuoksua metsikössä ja kaataa pusikkoa huvikseen. Asiallisempaa ja strategiaohjelman kieleen sopivampaa sekä kehittämistyössä ymmärrettävämpää on muotoilla puuhastelu vaikkapa ”toimintamallin kehittämiseksi ikääntyvän maalaistaajamaväestön toimintakyvyn luontolähtöiseen ylläpitoon”.
 

2013 in review

Tämä blogi on jäänyt jotakuinkin päivittämättä, kun ryhdyin ammatillisista syistä arkistobloggariksi. Mutta julkaistaan nyt tämä automaattinen yhteenveto: The WordPress.com stats helper monkeys prepared a 2013 annual report for this blog.

Here’s an excerpt:

A San Francisco cable car holds 60 people. This blog was viewed about 3,200 times in 2013. If it were a cable car, it would take about 53 trips to carry that many people.

Click here to see the complete report.

Pahoinvointia taiteesta ja kulttuurista

Taiteen keksi käärme. Käärme ei tyytynyt paratiisin harmoniaan, ikävystyttävään, keskiluokkaiseen  tasapaksuisuuteen ja Jumalan herruuteen. Käärme kyseenalaisti hyvinvointilöllöyden ja sai älykkäämmän ihmispuoliskon kiinnostumaan yltäkylläisyyden kielletystä, tuntemattomasta osasta.

Käärme sai Eevan näkemään kielletyssä mahdollisuuden. Käärmeen konsultointipuheen vakuuttama Eeva ojensi Aatamille sen, mitä paratiisissa ei tarvittu: riskin. Riski perustuu valintaan, jonka vaikutuksista ei voi olla koskaan aivan varma. Joskus onnistuu, joskus ei. Mutta aina voi yrittää.

Mikään ei omenan haukkaamisen jälkeen ole ollut vain sitä, mitä se ensisilmäyksellä näyttää olevan. Siksi Jumala harmistuksissaan sanoi Eevalle: ”Pidä tunkkisi!” ja  antoi hänelle rangaistukseksi muodin ja sisältöformaatin. Viikunanlehti pakotti Eevan päättymättömään sisällön paketointiin.

Koska mikään ei enää ole ollut ihan sitä, mitä se näyttää olevan, on kaikki aina potentiaalisesti jotakin muuta. Tästä muutosmahdollisuudesta kasvaa muoti, kaikki muu taide ja tätä väärentämistyötä tekee elävä kulttuuri.

Taiteen ja kulttuurin käärmeluonne aiheuttaa aina mielipahaa. Jumalan se sai tolaltaan ja miehen se tuomitsee otsa hiessa leipänsä tienaamaan rahoitushakemuksien ryteiköissä lauseita hioen ja työajanseurantalomakkeiden suosta salasanoja etsien. Vielä pahemmin kävi naiselle, jonka uteliaisuus ja piinaava uutuudentavoittelu ei koskaan tule tyydytetyksi.

Kulttuuri ajaa ihmistä edelleen yhä tukalampiin umpikujiin ja taide avaa reittejä entistä hillittömämpään riskien ottamiseen. Paratiisista karkoittamisen jälkeen syntynyt yhdistelmä miehekästä ahkeruutta ja naisellista uutuudentavoittelua tekee kulttuurista kallista ja tuhoisaa.

Koska kulttuurin ytimen muutosvimma, uteliaisuus ja kokeileminen ei ole enää vain taiteen leikkiä vaan totisinta puurtamista johto- ja ohjausryhmien luovuuspäivillä ja innovaatiounionin strategiapäivien ketterissä arvokeskusteluissa, on kulttuurista tullut työelämän suuri pahoinvoinnin lähde.

Oy Suomen Yliopisto Ab

Sisämaan kaupunkien menestyminen perustuu mahdollisuuksiin saada mahdollisimman paljon perheenperustamisikäisiä ihmisiä asukkaikseen. Yliopisto on siihen tarkoitukseen varma sampo. Harva muuttaa esimerkiksi Jyväskylään raittiin ilman, järviluonnon, pesäpallon tai elementtilähiöarkkitehtuurin vuoksi. Kyse on alue- ja väestöpolitiikasta. Aikanaan yliopistoja siroteltaessa ympäri vaalipiirejä tuskin tiedostettiin, että tulevaisuudessa yliopistot ovat merkittävämpiä talouden vetureita kuin valtionyhtiöiden sellu- tai kuvaputkitehtaat konsanaan.

Kuinka monta yliopistoa ja ammattikorkeakoulua tarvitaan viiden ja puolen miljoonan asukkaan maassa, jossa luku- ja kirjoitustaitoiset nuoret ovat niukkeneva voimavara? Onko järkevää ylläpitää kaupunkiseutujen kasvua vain valtiollisten yliopistojen avulla?

Ammattikorkeakoulut olisivat oiva vaihtoehto opiskella korkeakoulututkintoja muualla kuin kasvukeskuksessa ja ammattikorkeakoulujen avulla voitaisiin myös tasoittaa keskittymiskehitystä.

Politiikassa ei kuitenkaan tällaista vaihtoehtoa taideta valitettavasti tunnistaa.

Hiipuvien alueiden ammattikorkeakoulujen sivutoimipisteet yhdistetään ensiksi suurempien pienien paikkakuntien toimipisteisiin ja sitten ne yhdistetään pienempien suurempien kaupunkien ammattikorkeakouluyksiköihin. Lopulta ammattikorkeakouluja on vain yliopistopaikkakunnilla, kun maakuntia ensiksi niputetaan. Mitä sen jälkeen? Minusta nykyisen ideologian lopputulos vuonna 2050 tulisi esittää jo nyt.

Tässä ehdotukseni vapaasti käyttöönne!

Suomeen riittää yksi monialainen tiedeyliopisto. Sille sopiva sijoituspaikka on Helsinki. Siellä voitaisiin opettaa ja tutkia kaikkia perinteisiä, nykyisiä ja tulevaisuudessa keksittäviä uusia akateemisia aineita englanniksi (kauppishan ehti jo ideani varastaa!) Kaikki sellainen korkeakoulukoulutus, jossa tutkinto ei johda selkeästi mihinkään ammattiin keskitettäisiin Helsingissä sijaitsevaan Oy Suomen Yliopisto AB:n kampuksille. Noin 100.000 opiskelijan yliopisto pystyisi tarjomaan käytännössä mitä tahansa ja hyvinkin erikoiset aineyhdistelmät olisivat mahdollisia. Omaa alaansa etsivät nuoret voisivat opiskella monia aineita ja jos opiskelu ei maistu, niin töitä löytyy oikeasta suurkaupungista helpommin kuin maakuntien autioituvien ABC-asemien kassoilta.

Helsingissä sijaitsevan, kokonaan valtion omistaman Oy Suomen Yliopisto Ab:n lisäksi Oulussa, Kuopiossa, Tampereella, Vaasassa, Turussa ja pääkaupunkiseudulla voisi toimia valtion, ammattiliittojen, työnantajajärjestöjen ja teollisuuden omistamat, vähintään yli kahdenkymmenen tuhannen opiskelijan ammattikorkeakouluosakeyhtiöt, joissa annettaisiin opetusta englanniksi, suomeksi ja ruotsiksi vain selkeästi ammattiin johtavissa soveltavissa tieteissä. Niissä koulutettaisiin esimerkiksi lääkäreitä, opettajia, farmaseutteja, insinöörejä, ekonomeja, pappeja, sosiaalityöntekijöitä, viulisteja ja sairaanhoitajia. Työllisyys olisi taattu, työelämäohjaus olisi luontevaa ja laatu pysyisi korkeana.

Muutos ei ole niin radikaali kuin ehkä jostakusta tuntuu. Maaseutu tyhjenee muutenkin ja yhä useampi käy opiskelemassa Jyväskylässä, Joensuussa tai Rovaniemellä ja palaa sitten pääkaupunkiseudulle. Provinssikaupunkien yliopistokampukset ovat pian joka tapauksessa remontoitava tai rakennettava uudestaan. Kansallisessa politiikassa pitäisi tunnustaa tosiasiat. On rakennettava edullisia asuntoja ja kunnollista infrastruktuuria Suomen ensimmäiseen suurkaupunkiin.

Maakuntia varten on kehitettävä uskottava ja niiden asukkaiden kannalta realistinen, hallitun kutistumisen ohjelma.  

Lastensuojelua

Toisinaan käy niin, että töissä ja kotona on kurjaa. Työt eivät maistu, tehtävät turhauttavat, palkka ei tunnu riittävän mihinkään tai kollegat tai esimiehet ovat keljuja. Hyvällä tuurilla onnistut vaihtamaan työpaikkaa ja paikkakuntaa. Vaikka et ehkä onnistu vaihtamaan työpaikkaa, voit – hyvällä tuurilla – saada apua ongelmiisi, saatat vaikkapa päätyä sairauslomalle tai hakeutua opinto- tai vuorotteluvapaalle. Kehnosti sujuvan ihmissuhteenkin voi aikuiseen tapaan päättää ja vaihtaa parempaan. Vaihtoehtoja on.

Entäpä jos olet viisitoistavuotias peruskoululainen ja koulussa, kotona ja kavereiden kanssa on kurjaa? Mitä silloin voi tehdä? Kouluvelvollisuus ja koulun tavanomaiset käytännöt eivät taida mahdollistaa esimerkiksi sitä, että voisit neuvotella opettajan tai rehtorin kanssa siirrosta uusiin, sinulle sopivimpiin tehtäviin.  Hakeutuminen johonkin toiseen kouluun ei käy sekään ihan käden käänteessä ja joka tapauksessa vaihtoehtona olisi vain toinen, samanlainen peruskoulu.

Vanhemmista ja sisaruksista ei voi ottaa eroa. Ei ihme, että peruskoululaisen elämä saattaa joskus tuntua vaihtoehdottomalta. Aikuisten maailma on paljon joustavampi. Kun peruskoululaisella menee kurjasti, hän joutuu tilanteeseen, jossa vaihtoehdot ovat surkeita ja valintoja tekevät aina jotkut muut. Lasta aletaan suojella. Eipä silti, että teini kunnon valintoja osaisi tehdäkään, mutta osaammeko me aikuiset tehdä aina hyviä päätöksiä? En ainakaan minä tee aina hyviä päätöksiä, vaikka asia koskisi itseäni. Ja minä olen sentään ollut minä jo kohta puoli vuosisataa.

Nuorten ongelmien käsittely ei toimi. Nuorten ongelmat sysätään milloin koulun, milloin vanhempien, milloin median syyksi. Tietenkin syyllisen etsiminen on kiinnostavaa, mutta jos yksittäisellä nuorella on mitään arvoa, olisi parempi pohtia sitä, miten nuorten – ongelmallisten nuorten ja muidenkin – pahoinvointia voitaisiin ehkäistä ja hoitaa.

Ongelmia onkin paljon. Koulujen sisäinen ja kouluasteiden välinen tiedonkulku ei toimi. Koulun, sosiaalitoimen ja terveydenhoidon välinen tiedonkulku ei toimi. Terveydenhuollon eri yksiköiden välinen tiedonkulku ei toimi. Nuorille tarjotaan liian vähän psykiatrisia palveluja ja siksi koulut ja nuorisokodit joutuvat hoitamaan nuoria, jotka ehkä tarvitsisivat aivan toisenlaista tukea. Lääkkeitä määrätään nuorille ilman kunnollista terapiaa. Yhden lapsen ongelmia saattaa olla ratkomassa lyhyen ajan sisällä kymmeniä eri henkiöitä. Kukaan ei tunne kokonaisuutta ja kaikki osalliset turhautuvat. Kun – tai jos – nuori asiantuntijavyöryssä kertoo jotakin itsestään, on samaa tarinaa kysymässä huomenna jo joku toinen ja ylihuomenna kolmas. Nuorten ongelmien ratkaiseminen näyttää perustuvan ensisijaisesti organisaatioiden graniittiin hakattuihin prosesseihin, mutta tuskin lainkaan nuoren kokemukseen. Jos jotakin varmuudella suojellaan, niin organisaatioiden ja ammattikuntien omia etuja.

Niinpä ei ole lainkaan kummallista, että Mikkelissä voidaan ajaa nuorisokoti alas ilmoitusluontoisena asiana parissa, kolmessa viikossa.  Syyt varmaankin ovat omistajan kannalta ymmärrettävät: taloudelliset ja tuotannolliset. Tosin syitä ei vaivauduta asianosaisille – lapsille ja heidän kansaan työtä tekeville – selittämään. Työpaikkoja lakkautettaessa käydään yleensä edes jonkinlaiset YT-neuvottelut. Nyt pantiin sileäksi nuorisokoti  ilman sen ihmeempiä selityksiä.

Nuori, jolle tilapäinen koti on tiukka paikka ja tärkeä mahdollisuus saada otetta omasta elämästään, saa tällaisesta toiminnasta selkeän viestin:  ”Olet objekti. Me päätämme puolestasi. Tyydy kohtaloosi, tiedämme, mikä on sinun parhaasi. Kohennamme prosesseja  – harmi, että prosessin suoraviivaistaminen sattui sinun kohdallesi. Älä huoli, olemme siirtymässä uuteen järjestelmään, jossa ostamme vaikutuksia nuorisokotipaikkojen sijaan!”

Pelkäänpä pahoin, että tällainen käsittämätön puhe nakertaa nuoren ohutta luottamusta yhteiskuntaan entisestään.

Nuorisoasialle pitäisi tehdä jotakin heti.  Se on helppoa, koska meidän ei tarvitse muuttaa hölmöjä nuoria, vaan vain meitä rationaalisia aikuisia. Koulu pitäisi päivittää vastaamaan huomisen tarpeisiin. Tarvitaan muitakin vaihtoehtoja kuin koulu tai koulusta ulos. Emme elä enää monoliittisessa valtiossa, jossa kaikki menevät koulun jälkeen neljäksikymmeneksi vuodeksi töihin, laulettuaan Kirkossa suvivirren, käytyään armeijan tai talouskoulun. Kaikki eivät juo kolmena kesänä itseään rokkifestareilla kaatokänniin, horjahda neljäntenä kesänä kirkkohäissä heteronaimisiin, hanki kahta lasta, Saabia ja pitkän tavaran omakotitaloa.  Sellaisia suuria, suoria linjoja ei enää ole.

Miksi nuorilta odotetaan alistumista vaihtoehdottomuuteen, kun vain ani harva aikuinen sellaiseen alistuu? Viranomaiset eivät saa enää nöyryyttää nuoria mielenterveyshoitopalveluiden jonoilla. Nuorille on annettava paremmat mahdollisuudet valita itse, koska me aikuiset emme osaa.

Raittiusasiaa

Mummoni oli ankara raittiusihminen. Olen hänen ehdottomuudestaan ylpeä. Kolmekymppinen kansakoulunopettaja kolusi kieltolain aikaan synkkiä Keski-Suomen korpia hävittääkseen raavaiden äijien pontikkatehtaita. Näen hänessä aikansa edistyshenkeä. Lujaa uskoa siihen, että omilla teoillaan voi olla osa jotakin suurta muutosta, jossa on lopulta vain voittajia uudessa, paremmassa maailmassa.

Mummoni oli epäilemättä tosissaan viinan kirojen suhteen alusta loppuun. Viime vuosisadan alkupuolella raittius oli edistyksellistä aatteellisuutta, joka oli varmasti mummoani ja hänen ikä- ja työtovereitaan yhdistävä myönteinen vaikutin. Viina oli, ja on edelleen, yhteiskunnallinen ja poliittinen asia – niin ja tietenkin myös henkilökohtainen ongelma meille monille.

Minun nuoruudessani alkoholi oli mummoni vaikutuksesta suomalaisissa pikkukaupungeissa ja kauppaloissa pelottava ja kiehtova salaisuus. Siltojen alla eli 1970-luvun alussa sellaisia puliukkoja, joita enää ei kovin usein näe. Rappio liitettiin viinaan, ei sosiaalisiin ongelmiin tai sotatraumoihin. Porvarillisessa kodissani alkoholia näkyi aikuisten hienoissa juhlissa, hienosti pukeutuneiden ihmisten hienoissa laseissa. En koskaan mieltänyt kodin alkoholinkäyttöä pahaan maailmaan. Paha maailma oli siltojen alla.

Peruskoulun yläluokilla oli kaksi tekoa, jotka olivat tärkeitä sosiaalisen uskottavuuden takaamiseksi: neitsyydestä pääseminen ja ensikänni. Koska neitsyydestä pääseminen oli rajoitetun kokemukseni mukaan niin monimutkainen ja hankalasti hankittava elämys, ponnisteluni kohdistuivat jälkimmäisen meriitin saavuttamiseen. Korostan, että kyse oli välttämättömyydestä, joka oli osa yhteisön initiaatioriittiä.

Noin 15-vuotiaana oli osoitettava, että jompikumpi asia on koettu. Muuten jäsenyys aggressiivisten, ahtaasti ajattelevien ja näppylänaamaisten testosteroniin tottumattomien hirviöiden yhteisössä olisi lievästi sanottuna uhattuna. Ulkopuolelle jäämistä en opportunistina, pelkurina ja surkeana nyrkkeilijänä viitsinyt edes pitää vaihtoehtona. Pienillä kylillä ei vaihtoehtoista seuraa ole.

Ensikännit vedettiin lähiön metsiköissä, kanervikkoon torkahtaen ja horsmaisiin ojiin kaatuen. Upeaa. Juomana oli, mitä sattui saamaan. Ainakin herukkaviini on jäänyt mieleen.  Alkoholi oli sivuseikka – känni ja osallisuus olivat pääasioita. Asema yhteisössä haettiin pusikoiden juopporingistä. Viinat olivat surkeita, viinan hankkiminen opetti rikollisen toiminnan alkeita ja puistikkodokaamiseen tarvittavan rahan pummaaminen ja rypemisestä syntyneet aineelliset vahingot, kuten rikkoontuneet vaatteet, opettivat sujuvaksi valehtelijaksi.

Seitsemäntoistavuotiaana jouduin Saksaan – olin siis edelleen alaikäinen. Kulttuurishokki oli melkoinen. Holsteinilaisella pikkukylällä oli tuona syksynä 16-vuotissyntymäpäivien aalto. Kävin juhlissa vuotta nuoremman vaihtoperheeni veljen kanssa. Malli oli aina sama. Menimme joskus alkuillasta naapurin pojan huoneeseen, jossa oli vastaanottamassa poika ja pojan äiti. Tarjoiluista vastasi äiti. Juomana oli paikallisia lageroluita ja viiniä. Tupakoitsijoita varten oli tuhkakupit. Äiti poistui alakertaan lukemaan Buntea ja kävi välillä täydentämässä tarjoilupöydän antimia ja kysymässä, onko kaikki hyvin. Kymmeneltä pojat lähetettiin kotiin. Kukaan ei ollut kännissä.

Teimme samaisena syksynä myös baarireissuja läheisen kaupungin kapakoihin. Mama vei autolla baarin eteen kello seitsemäksi. Antoi kaljarahat. Tilattiin oluet ja minä kuuntelin, kun lukiopojat ja -tytöt keskustelivat ydinvoimasta. Kymmeneltä mama kaarsi Kneipen eteen ja mentiin kotiin. Baarissa ei kymmenen jälkeen enää pidetty harjoittelijoita – siis meitä alle kahdeksantoista-, mutta yli kuusitoistavuotiaita. Maman kuulustelu oli kotimatkalla tarkka, mutta ymmärtäväinen. Käytiin läpi alkoholiannokset, paikalla olleet henkilöt, puheenaiheet ja muut.

Keski-Euroopasta ei tietenkään voi tulla meille Suomeen mitään hyvää, eivätkä menneisyyden henkilökohtaiset kokemukset ole järkeviä ohjenuoria tulevaisuutta varten. Olen hyvin tietoinen siitä, että mummoni on oikeassa alkoholin turmiollisuudesta. Känni on yksiselitteisesti paha asia, josta meidän on kansakuntana päästävä eroon. Toisaalta kännin aiheuttaja, tuo laillistettu huume, alkoholi, on niin syvällä kulttuurissamme ja vähittäiskaupan rakenteissa, että sen kieltäminen lyhyellä aikavälillä ei liene realistista. Alkoholin kieltäminen saattaisi nyt olla vielä vaikeampaa kuin 80 vuotta sitten, jolloin Suomi oli nykykulutukseen verrattuna raivoraitis maa.

Siksi voitaisiin – minusta – harkita sitä, että tämän liian laajalle levinneen turmiollisen kulttuuriperinnön kohtaaminen tehtäisiin maassamme hieman harkitummin. Ehkä alkoholin käyttöön pitäisi valmentaa?  Vai onko alkoholi jotenkin vähemmän vaarallista kuin autoilu? Onko alkoholin käyttäminen niin yksinkertaista, että sitä ei tarvitsisi harjoitella turvallisessa ohjauksessa?