Paha koulu

Suomessa on maailman paras peruskoulu. Koulutuksemme on laadukasta ja se on suorastaan vientituote. Opettajan ammatti on arvostettu ja me suomalaiset voimme ylpeillä korkealla koulutustasolla. Koulujärjestelmä on ammattimaisesti johdettu ja sen laatua mitataan kellontarkasti.

Yksi asia vain on pielessä. Aika moni nuori voi pahoin juuri silloin, kun he ovat siinä iässä, jolloin he viettävät lähes kolmanneksen valveillaoloajastaan peruskoulussa. Onko kyse siitä, että peruskoulu ei sovi kaikille lapsille vai siitä, että kaikki lapset eivät sovi peruskoululle?

Oman kokemukseni mukaan koulussa mielenterveysongelmista kärsivään nuoreen suhtaudutaan ongelmana, joka tuottaa koululle harmia. Nuorelle koulu saattaa olla paikka, joka aiheuttaa pahaa oloa: koulussa altistuu kiusaamiselle, nujertamiselle, vähättelylle, huumeille, väkivallalle ja muulle rikollisuudelle.

Kaikki eivät voi hyvin peruskoulussa. Jos joka kymmenes nuori kärsii mielenterveyshäiriöistä peruskouluikäisenä, pitäisikö asiaa ajatella siten, että koulukin on tässä vakavassa kansanterveydellisessä ongelmassa osallinen?

Valitettavasti olen nähnyt aika läheltä, miten koulu edistää nuoren nujertamista. Yhdeksäsluokkalainen muisti koko koulu-uransa ajalta yhden kerran, jolloin häntä oli julkisesti kehuttu! Yhdeksänvuotisen koulu-uran aikana oli ollut kaksi koulua, mutta kuusi eri luokanvalvojaa! Mielenterveysongelmien ilmetessä käytöshäiriönä, koulun ehdotus oli siirtää oppilas toiseen kouluun.  Kun kiusaamisesta kerrottiin kouluun, opettaja mainitsi asiasta itse kiusatulle, mutta ei kiusaajille. Kun ongelmat olivat pahimmillaan ja vanhemmat ehdottivat, että kouluun hankittaisiin opettajille ulkopuolista apua, siitä kieltäydyttiin vähäisiin resursseihin vedoten.

Peruskoulussa nuori löytää ystävänsä ja vihollisensa. Koulussa käydään huumekauppaa, välitetään alkoholia, varastetaan ja tapellaan. Joillekin koulu on eloonjäämistä, jossa turvaa voi tuoda sellainen seura, joka aikuisen silmin ei olisi suositeltavaa.

Suurin osa tästä kaikesta tapahtuu vanhempien silmien ja korvien ulottumattomissa.  Vanhemmille totuus koulun menosta ilmenee yleensä vasta sitten, kun on jo kovin myöhäistä. Kun lintsaaminen alkaa ja käytöshäiriöt ovat alkaneet, on oppilas jo tullut koulun näkökulmasta ”ongelmaksi”. Sellaisesta roolista irtaantuminen ei ole helppoa. Alkaa ongelmaperusteinen opintie.

Ongelmat johtavat toiseen. Syntyy ongelmien kierre, jossa nuorta juoksutetaan asiantuntijalta toiselle. Viimeistään tässä vaiheessa nuori kyllä ymmärtää, että hän ON ongelma. Mielenterveysongelmia hoitavat mielenterveyspalvelut. Alkoholiongelmia ratkoo päihdetyöntekijä. Lastensuojelusta vastaa sosiaalityöntekijät. Koulunkäyntiongelmiin puuttuu opinnonohjaaja. Pian nuoren monia ongelmia on ratkomassa jopa kymmeniä eri ammattilaisia.

Mutta jospa varsinainen ongelma ei olekaan lapsi? Jospa ongelma onkin koulu?

Yksittäisen nuoren mielenterveysongelmien hoitamiseen käytetään paljon resursseja. Entä jos koulusta tehtäisiin kokonaan toisenlainen? Voitaisiinko peruskoulussa taata jokaiselle nuorelle edes yksi pitkä aikuissuhde henkilöön, johon nuori itse aidosti luottaa?  Voitaisiinko kouluissa ajatella harkittavaksi sellaisen toiminnan järjestämistä, joka ehkäisisi niin monen joutumista vuosikausien mittaiseen terapiaan?